Steinerkoulu meidän kokemana

NEITI M:N TARINA

'Sinne sekaan vaan, mukaan vaan - kyllä he mukaan ottaa kun menet vaan.'
Helppo ja usein kuultu kommentti.
'Minä tulen sanomaan, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan.'
Tämäkin niin aikuismainen sanonta.
'Siellä se menee muiden mukana- katsoin ikkunasta, että kaikki hyvin.'

Niin. Useinkaan asiat ei ole sitä miltä näyttää, mutta asiasta ulkopuolisen
aikuisen on hyvä lohduttautua sillä, että on ainakin yrittänyt ja tehnyt asian eteen jotain.Jos asiaa katselee hieman tarkemmin, näkee tarkkasilmäinen ettei asia todellakaan ole niin yksikertainen. Eikä ainakaan ok.

Tämä sopii moneen tilanteeseen: lapsi hiekkalaatikolla, päiväkodissa, eskarissa, koulussa...
Sopii uuteen kouluun siirtyvälle. Sopii erilaiselle. Ja yksinäiselle. Erityiselle.Kuka määrittelee kenen pitää sopeutua ja mihin? Miksi pitää soljua massaan tulleeksi hyväksytyksi? Kenen muotti on se oikea muotti? Sellaista yhtä oikeaa ei olekaan.

Meidän perheessä lapsen erilaisuus, ulkopuolelle jättäminen alkoi selvemmin näkyä eskarissa. Tai silloin me huomasimme asioita. 5-6v vuotiaalta kun voi vielä lypsää tietoa ulos kysymättä asioita ihan suoraan. Koittaa hellästi ohjata ja puuttua asioihin, neuvoa lasta sosiaalisissa tilanteissa. Koulun alkaessa ja iltapäiväkerhossa tilanne kärjistyi ja paheni. Sen lisäksi, että huomasimme erityisherkkyyden piirteitä tuli ilmi, että ulkopuolelle jättämisen ainakin yhtenä syynä oli moninaiset allergiat. Kaverisynttärikutsut jäi saamatta- hankalaa tarjottavien suhteen niin varmasti helpompaa jättää kutsumatta. 

Tämä on erittäin karkea tiivistelmä miten silloin päädyttiin vaihtamaan koulua Steineriin. Olimme käyneet asioita jo läpi opettajan ja kuraattorin kanssa emmekä päätyneet mihinkään. Ratkaisua asioihin ei ollut näkyvissä, koska se olisi vaatinut muulta ympäristöltä myös muuttumispanoksia - kuten muiden lasten vanhemmilta. Ennen koulun vaihtamista neiti M takertui kirjaimellisesti ulko-oven karmeihin itkien ja huutaen, että ei halua mennä kouluun. Aneli, että saisi jäädä kotiin. Lopulta sulki itsensä sellaiseen kuplaan koulupäiviksi ettei kuullut eikä nähnyt mitään vaan muutti itsensä näkymättömäksi ja äänettömäksi.

Surullista. Jäätävää.
Siitä hetkestä päätin ja tajusin, että jos en minä taistele lapseni puolesta niin kuka sitten!? Lapsen, joka ei vielä osaa edes muodostaa selitystä sille, miksi hän on ulkopuolinen ja miksi ei hän kuulu joukkoon. Hän toivoi, että hänellä joskus olisi joku jonka silmät tuikkisi ilosta kun tulee paikalle. Olisi iloinen juuri hänet nähdessään.

Kamalinta äitiydessä (ja vanhemmuudessa isiä sortamatta) on huomata kuinka riittämätön ja voimaton tällaisissa tilanteissa onkaan. Ei pysty auttamaan ja ratkaisemaan asiaa mitenkään loogisesti. Ja kun ne syytkin - asioiden alkulähteet on hämärän peitossa.Mutta näin me siis päädyttiin Steineriin. Varmasti moni tutuistakin haukotteli, että hohhoijaa mitä erityiskohtelua lapselle haetkaan niin kaikkien täytyy täällä kovassa maailmassa selvitä ja sopeutua...
En hae erityiskohtelua. Haen tilannetta, jossa hän voi olla oma itsensä eikä tarvitse olla kokoajan varuillaan ja varpaillaan. Jossa hän voi edes alkutaipaleellaan saada selville kuka itse onkaan.
Kahden ensimmäisen kouluviikon jälkeen meillä oli taas iloinen ja puhelias lapsi kotona. Tiesin, että siihen kohtaan tein oikean ratkaisun. Ihan sama mitä muut sitten siitä on mieltä.
Steiner huomioi, että jokainen lapsi oppii asiat omaa tahtia. Asioiden omaksuminen tapahtuu jokaisen omilla ehdoilla. Kuitenkin niin, että loppuviivalla kaikki osaa ne tietyt asiat. Ja asioiden opettamistyyli on lapsiystävällinen. Varmistetaan, että asian pohja osataan varmasti, ennen kuin edetään eteenpäin.
Ja se taiteellisuus! Niin ihanaa - en todellakaan olisi missään muualla saanut tietää lapseni omavaan sellaisia taiteellisia taitoja! Eikä olisi hän itsekään.

Viisi vuotta myöhemmin olemme taas siinä pisteessä, että palaamme ns tavallisen peruskoulun penkille. Sattumaa tai ei - ääneen ei saa sanoa, vain epäillä mututuntumalla: Steinerkoulun sisäilma. Ei hyvä. Astmaa ja muita oireita alkoi pukkaamaan. Koulu ei kieltänytkään asiaa, mutta ilmaisivat, että jos sisäilmasta sairastuu niin ehkä koulun vaihto aiheellinen.
Päätökseen pontta toi Korona. Kevät meni kotikoulussa ja nyt syksyllä 2020 olimme sitten taas uuden edessä, uudessa koulussa, uudessa kaikessa.

Tähän väliin mahtuu valoja pimeyksien reunoilla. Tässä välissä neiti M tapasi sydänystävänsä - joka ikävä kyllä samaisen sisäilman vuoksi joutui muuttamaan takaisin toiseen kaupunkiin mistä oli tullutkin. Sydän särkyi. Tämä ystävyystarina on erillinen kerrottavaksi.

Yksi valon tuikahdus oli myös siis Rakkauden Rapinan toinen puoli Sanna ja neiti S.
Se tukiverkosto ja samaistuminen. Se kun huomaat, että et olekaan yksin näiden asioiden äärellä. Ja jossain on äiti (varmasti äitejä!!) joka itkee illat ja yöt samankaltaisten asioiden äärellä. Se ei auta, mutta tuo lohtua ja toivoa siihen, että valintojen polkuja löytyy vaikka useamman kiven ja kannon alta. Lasten kuuluu nauttia lapsuudesta. Myös näiden erityisherkkien ja erityisten. 

Kun se ilo ja onni löytyy, se kaikki vaiva saa palkkansa. Ja siitä haluaa pitää kiinni. 

- M